Kuuntelen bluesia ja piirrän.

Hetki ennen marraskuolemaa.

Hukkasin itseni. Löysin itseni sateessa ja tuulessa.
Kostea ilma pehmentää värit, hienontaa ne maantaen.
Otin valokuvia kaikesta, enkä oikein mistään. Kunhan katsoin miltä maailma näyttää.



Päätin olla taas rohkea vaikka se meneekin hiukan naiviuden puolelle. Toisaalta pidän naivista tavasta nähdä maailma. Paljon parempi kuin huolestunut ja katkeruuteen sävyttyvä maailmankuva. Ehkä en tule koskaan olemaan "aikuinen" vaan turhapa huolestua siitä.
Haluan oppia kohtaamaan ihmiset vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joutuu samalla kohtaamaan itsensä. Sulkeutuminen ei toimi. Ainakaan nyt vaikka se tuntuisikin helpommalta vaihtoehdolta.

Tai ehkä tämä on vain jotain mielialojen heittelyä, vittumaista naisellisuutta eikä herkkyyttä maailman edessä.